Monday 3 April 2017

Beirutin päiväkirja, maanantai 3.4.2017

Terveisiä Beirutista! Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttiverkoston työntekijänä sain mahdollisuuden tehdä yhden työviikon Suomen Lähi-idän instituutissa Beirutissa.
American University of Beirut (AUB)

Suomen Lähi-idän instituutti, tuttavallisemmin FIME, on tiedeinstituutti, joka oman määritelmänsä mukaan keskittyy Lähi-idän klassisten ja nykyisten kielten, kulttuurien ja uskontojen sekä yhteiskuntien tutkimukseen. Instituutti tukee monin eri tavoin kotimaista Lähi-idän tutkimusta ja järjestää alan opetusta yhteistyössä yliopistojen kanssa.

Suomen Lähi-idän instituutti on rekisteröity Syyriaan, mutta sodan vuoksi toimisto on tällä hetkellä Beirutissa Suomen kunniakonsulaatin tiloissa. Instituutilla on myös edustaja Egyptissä ja toimisto Suomessa. Instituuttia ylläpitää Suomen Lähi-idän instituutin säätiö. Instituutti ylläpitää myös ajankohtaista Mosaiikki-blogia, jossa julkaistaan suomalaisten kirjoituksia Lähi-idästä. Instituutin suurin hanke on Lähi-idän perintöä kartoittava Melammu, jonka yhdestoista kansainvälinen konferenssi on juuri tällä viikolla Beirutissa. Konferenssi on järjestetty yhteistyössä American University of Beirutin (AUB) ja Ugarit-Verlagin kanssa.

Lähi-idän instituutin toiminta keskittyy vahvasti tieteeseen, kun taas Suomen Lontoon instituutin toimintakenttä perustuu taide-, kulttuuri- ja yhteiskuntaohjelmiin. Itse vedän Lontoossa kulttuuri- ja yhteiskuntaohjelmaa, joka painottaa humanistisia ja yhteiskuntatieteitä. Siksi myös oma instituuttini kuuluu instituuttien yhteiseen Tiedeinstituuttifoorumiin.

Kun aloitin työt Suomen Lontoon instituutissa vajaa kaksi vuotta sitten, oli paljon oppimista siitä, mitä Suomen kulttuuri- ja tiedeinstuutit oikeastaan tekevät. On ihan aiheellista kysyä, miksi organisaatiot ovat olemassa ja mikä niiden merkitys on Suomelle, kansainväliselle yhteistyölle, tieteelle, taiteelle, sivistykselle tai luovien alojen kansainvälistymiselle.

Aikoinaan kansanedustajana tutustuin päätöksenteon näkökulmasta instituuttiverkoston toimintaan, mutta työn yleisen kiireen ja paineen alla ymmärrys jäi lopulta varsin pinnalliseksi. Koin myös, että saatavilla oleva tieto oli melko pirstaleista, eikä kokonaiskuvaa ollut helppo hahmottaa, koska instituutit ovat identiteeteiltään ja toimintatavoiltaan niin erilaisia.

On pakko myöntää, että vasta nyt alan hahmottaa, miten tärkeää työtä Suomen 17 kulttuuri- ja tiedeinstituuttia maailmalla ja myös kotimaassa tekevät, etenkin ottaen huomioon toimintaresurssit. Suomalaista instituuttiverkostoa verrataan usein Goethe-instituuttien verkostoon, mutta kokonaiskuva on Suomen osalta värikkäämpi ja monimuotoisempi. Se on mielestäni hyvä asia, mutta tulevaisuudessa näen kyllä tärkeänä myös yhteisen viestin kirkastamisen. Sitä työtä Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituutit ry on ansiokkaasti nyt aloittanut. Muutenkin tuntuu, että instituuttien välinen yhteistyö on vain lisääntymässä.

Suomen Lontoon instituutti on tehnyt paljon yhteistyötä muiden instituuttien kanssa sekä ohjelmatyössä että tiedon tuottamisessa, ja se on hyödyttänyt kaikkia osapuolia. Olen vahvasti sitä mieltä, että resurssien ja tiedon jakaminen tuottaa aina parempia tuloksia kuin niistä taisteleminen tai tiedon panttaaminen. Instituuttiverkosto on tässä suhteessa ilahduttavan yhteistyökeskeinen ja hyvähenkinen. Olen ollut positiivisesti yllättynyt myös siitä, miten laajat kulttuuriset, yhteiskunnalliset ja akateemiset verkostot instituuteilla on. Nämä verkostot ja yhteydet ovat perinteisen julkisuusdiplomatian ohella erittäin tärkeitä Suomelle.

Instituuttiverkoston asiantuntijoiden ammattillinen osaaminen ja ymmärrys asemamaiden kulttuurista ja yhteiskunnasta on erittäin monipuolista. Tämä ei koske vain instituuttien nykyisiä työntekijöitä, vaan myös entisiä johtajia, ohjelmapäälliköitä ja harjoittelijoita sekä instituuttien hallituksien jäseniä, joiden keskuudessa on niin ikään huikeaa osaamista.
Instituutit ovat olleet myös merkittävässä roolissa kehittämässä suomalaisten asiantuntijoiden kansainvälistymistä ja osaamista. Ne verkostot ja taidot, joita instituuttilaiset ovat maailmalla saaneet, eivät pääty työsuhteen päättyessä.

Soisin itse näkeväni, että instituuttilaisten asiantuntemus pääsee jatkossa laajemminkin hyödyttämään suomalaista yhteiskuntaa. Esimerkiksi päättäjien kannattaa muistaa instituuttiverkoston olemassaolo, kun vaikkapa eduskunnassa kaivataan johonkin asemamaahan liittyvää ajankohtaista tietoa.

Jos kiinnostuit yhtään Suomen kulttuuri- ja tiedeinstituuttien toiminnasta, tilaa ihmeessä verkoston yhteinen, säännöllisesti ilmestyvä uutiskirje.

Seuraavassa päiväkirjassa pääsen ehkä lopulta itse aiheeseen, eli Beirutiin. Olkoon tämä nyt jonkinlainen johdanto sille, miksi olen nyt täällä.

Johanna Sumuvuori
Suomen Lontoon instituutti
Yhteiskunta- ja kulttuuriohjelma

Beirut, Sunnuntai 2.4. 

Friday 2 September 2016

Hätäseksiä ja humanitarismia - YK-operaatioiden arkea 90-luvulla


Vihdoin luin jo vuonna 2004 ilmestyneen kohukirjan Emergency Sex (And Other Desperate Measures). Se kertoo Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaamisoperaatioista 90-luvulla ja sen on kirjoitanut kolme siviiliä omien kokemustensa pohjalta.

Tämän avoimen ja kuohuttaneen tilityksen kirjoittaneet Kenneth Cain (juristi), Heidi Postlewait (sihteeri) ja Andrew Thomson (lääkäri) työskentelivät  pari vuosikymmentä sitten YK:n humanitaarisissa operaatioissa Kambodžassa, Somaliassa, Haitissa, Ruandassa, Bosniassa ja Liberiassa. 

Kirja oli ilmestyessään niin polttavaa kamaa, että väitetään, että YK:n apulaispääsihteerinä 1990-luvulla toiminut Kofi Annan halusi kieltää sen.  Kirjassa kritisoidaan voimakkaasti YK:ta ja erityisesti Annanin roolia Ruandan kansanmurhan ollessa käynnissä. Annan on myöhemmin itsekin myöntänyt, että Ruandan YK-operaatio on hänen uransa suurin epäonnistuminen. 

Terävin kritiikki kohdistuu paitsi YK:n kyvyttömyyteen puuttua kansanmurhiin, myös operaatioissa toimivien siviilien puutteelliseen turvallisuuteen. Korruptiovihjauksiakin sivuilta löytyy. 

Omasta mielestäni kirjan YK-kritiikki on kuitenkin vain yksi ulottuvuus. Kiinnostavasti rakennettu muistelmateos on pikemminkin kolmen idealistisen ihmisen kasvutarina, joka punoutuu mailman konfliktialueilla. 

Kun operaatioiden arki lyö silmille, huolella ja innolla rakennetut maailmanparannusilluusiot särkyvät, ja pettymys sekä omiin mahdollisuuksiin että kansainväliseen rauhanturvaamisorganisaatioon kasvaa. Samalla todellisuutta kuitenkin värittävät adrenaliini, kattoterasseilla expat-piireissä naukkaillut drinkit, satunnaiset suhteet ja myös kirjan nimeenkin päätynyt “hätäseksi”. Etenkin Postlewaitin kirjoittamissa osuuksissa ihmissuhteiden ja fyysisten tarpeiden kuvaukset nousevat korostetusti etualalle. 

Kirja on kriittinen ja röyhkeäkin, mutta ei kuitenkaan lohduton, mitä Yhdistyneiden kansakuntien rauhanpyrkimyksiin tulee. Vaikka todellisuus ei koskaan ole lähelläkään sloganeita ja virallisesti lausuttuja tavoitteita, kyynisyys ei lopulta ole kirjoittajienkaan vaihtoehto. 

Oli mielenkiintoista lukea kirja juuri nyt, kun kritiikki YK:n Syyriaan suuntautuvaan humanitaariseen avustustyöhön on noussut esiin. The Guardian -lehden selvitysten mukaan Syyriaan kohdennetun humanitaarisen avustusbudjetin varoja valuu presidentti Assadin hallintoa lähellä oleville tahoille, joita löytyy myös Yhdysvaltojen ja EU:n pakotelistoilta. YK:n edustajat ovat puolustautuneet YK:n puolueettomuudella ja sillä, että järjestön ensisijainen velvollisuus on pyrkiä auttamaan siviilejä. Kriitikoiden mukaan YK:lla on kuitenkin jatkuvasti vaara tehdä liian pitkälle meneviä kompromisseja.

YK:n toiminnan läpinäkyvyys on välttämätöntä. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että operaatioiden arjesta kertovia kirjoja ei kielletä, ja että Guardianin selvitysten tyyppisiä juttuja julkaistaan. On selvää, että YK:n kokoisessa koneistossa on paljon ongelmia, harmaita alueita ja väärinkäytöksiäkin. Ne eivät kuitenkaan poista tarvetta järjestön olemassaololle.

Emergency Sex tarjoaa kiinnostavan tirkistelyaukon 1990-luvun operaatioiden arkeen, hyvässä ja pahassa. Lukiessa miettii väkisinkin, miten oma pää olisi kestänyt esimerkiksi Ruandassa tai Bosniassa. 

Kiitän tästä lukusuosituksesta sarjakuvaneuvos Johanna Rojolaa ja suosittelen puolestani eteenpäin!

Friday 26 August 2016

Näköalaton sukupolvi syntyy välinpitämättömyydestä


Maailmanlaajuinen nuorisotyöttömyys on nousussa ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen. Näin todetaan Kansainvälisen työjärjestön (ILO) juuri julkaistussa raportissa. Myös työssäkäyvien nuorten köyhyys lisääntyy. Ongelma koskee erityisesti hauraita ja kehittyviä valtioita. Kehittyneissä maissa tilanne on vakaampi, mutta ei ongelmaton. Kokonaisuudessaan nuorten kasvava työttömyys ei ole vain surullista, vaan myös vaarallista.

Kun osattomuus ja köyhyys kasvavat, kasvaa myös niiden ihmisten määrä, joilla ei ole lopulta mitään menetettävää. Näin kylvetään maaperää myös turhautumiselle, levottomuuksille, vihalle ja konflikteille. Olen sanonut ja kirjoittanut tämän niin monta kertaa, että tuntuu tyhmältä. Kaikki tietävät tämän ja sen loputon toistaminen tuntuu älyttömältä. Silti sitä on tehtävä.

ILO:n selvityksen mukaan työttömien nuorten määrä nousee globaalilla tasolla puolella miljoonalla ja on kokonaisuudessaan noin 71 miljoonaa henkilöä tänä vuonna. Kansainvälisen yhteisön sinänsä kunnioitettavat globaalit tavoitteet köyhyyden poistamiseksi vuoteen 2030 mennessä karkaavat tällä menolla hyvin kauas.

Nuorten työttömyys ja köyhyys jakautuvat epätasaisesti paitsi maantieteellisesti, myös sukupuolten välillä. Suurin köyhyysriski on hauraassa tai kehittyvässä maassa asuvalla nuorella naisella.

Elämme siis maailmassa, jossa nuorilla ihmisillä on suurin köyhyysriski. Siis niillä ihmisillä, joiden pitäisi paitsi elää nykyisten ongelmien ja riskien (ilmastonmuutos, taloudellinen epävakaus, konfliktit, globaali pakolaisuus) kanssa, myös osallistua niiden hallintaan ja ratkaisemiseen. Epäreilua ja suututtavaa. Sukupolvien välinen tasa-arvo kaikuu vain kabineiteissa ja rahisee raporteissa.

Nuorten työttömyys, köyhyys ja näköalattomuus kasvattavat myös pakolaisuutta. ILO:n raportin mukaan työttömyyden ja köyhyyden kasvu ovat avainsyitä, miksi nuori ihminen päättää lähteä omasta maastaan etsimään parempia elinmahdollisuuksia.

Euroopan valtioissa puhutaan maahanmuuton ja pakolaisuuden yhteydessä paljon vetovoimatekijöistä. Paljon tärkeämpää ja oleellisempaa olisi puhua globaaleista työntötekijöistä, jotka ajavat ihmiset pois kodeistaan ja kotimaistaan, kun tulevaisuus ei tarjoa juuri minkäänlaisia vaihtoehtoja mielekkäälle elämälle. Meillä kaikilla on vain tämä ainoa elämä.

Yksi oleellinen tekijä työllistymiselle on koulutusmahdollisuudet, niin kehittyneissä kuin kehittyvissäkin valtioissa. Tällä hetkellä on yhä enemmän nuoria, jotka jäävät sekä työelämän että koulutuksen ulkopuolelle. Sanomattakin on selvää, että tällaisen nuoren syrjäytymisriski on valtava. Syrjäytynyt elämä tulee myös konkreettisesti kalliiksi - paitsi inhimillisesti, myös kansantaloudellisesti. Tämä on suuri ongelma myös kehittyneissä maissa, sillä huolimatta verrattain hyvistä koulutusmahdollisuuksista työelämä voi silti jäädä nuoren ulottumattomiin. Myös hyvin koulutetut nuoret ihmiset saattavat lähettää jopa satoja työhakemuksia, eivätkä silti pääse edes työhaastatteluun.

Yhdistyneet kansakunnat on asettanut paljon kunnianhimoisia tavoitteita globaalin köyhyyden poistamiseksi. Lapset ja nuoret pitäisi nostaa nyt etualalle. ILO:n raportissa todetaan, että nuorten työllisyyden ja tulokehityksen parantaminen sekä oikeanlainen sosiaalipolitiikka ovat elintärkeitä kestävien yhteiskuntien rakentamiseksi.

Kehitysyhteistyömäärärahoja ei pidä leikata, vaan kasvattaa ja kohdentaa oikein. Esimerkiksi kehitysmaiden veronkantokapasiteetin tukeminen ja koulutussektorin petraaminen auttavat näiden maiden nuoria erittäin konkreettisella tavalla.

Pystymme kyllä parempaan, kyynisyys ja toimettomuus eivät ole ratkaisuja. Että tällaisia terveisiä neukkareihin ja huippukokouksiin täältä Lontoosta!

Tuesday 5 July 2016

Brexit-äänestys laukaisi ikiaikaisen ansan


Aloitin tämän blogin muutama vuosi sitten Oxfordissa. Opiskelin siellä vuoden kansainvälistä politiikkaa vierailevana jatko-opiskelijana. Sen jälkeen palasin hetkeksi Suomeen, mutta nyt olen taas saarella EU-maahanmuuttajana. Työskentelen Suomen Lontoon instituutin yhteiskuntaohjelman päällikkönä.

Kirjoitin aikoinaan Oxfordissa muun muassa brittiläisen yhteiskunnan elitismistä, jota oli Oxfordissa aika vaikeaa olla huomaamatta. En olisi kuitenkaan ikinä uskonut, että kuilu eliitin ja kansan välillä voisi johtaa näin lyhyessä ajassa tällaiseen sotkuun, mitä nyt Brexit-äänestyksen jälkeen saamme seurata. 

Brexit-kaaoksen kolme isoa Tory-nimeä on juurikin maineikkaan Oxfordin ylipiston kasvatteja: David CameronBoris Johnson ja Michael Gove. Sosiaalisessa mediassa on irvailtu, että maata on johdettu samoilla metodeilla kuin opiskelijapolitiikkaa. Se on tosin tässä tilanteessa loukkaavaa vain opiskelijapolitiikan toimijoita kohtaan.

Koulutustausta vaikuttaa Britanniassa aivan suhteettomasti siihen, kuka pääsee päättämään maan asioista. Enkä nyt tarkoita sitä, onko käynyt yliopiston vai ei, vaan sitä, minkä yliopiston on käynyt. Suomalaista Lepikon torppa –mallia ei tässä yhteiskunnassa kauheasti sovelleta. 

Kirjailija ja psykoterapeutti Nick Duffel kirjoitti The Guardianissa kiinnostavasti siitä, millainen vaikutus päättäjien koulutustaustalla on siihen, miten maa makaa. Hän argumentoi, että eliitin tapa lähettää lapsensa hyvin nuorina yksityisiin sisäoppilaitoksiin tuottaa maalle huonoja johtajia. Duffelin mukaan etuoikeutettujen lasten hylkäämiskokemus on henkisesti niin rankka, että se saa heidät ottamaan epätervettä etäisyyttä tunteisiinsa ja rakentamaan persoonansa ympärille suojakuoren, joka rajoittaa heidän elämäänsä myös myöhemmällä iällä. Tämä kaikki heijastuu sitten myös politiikkaan.

Duffelin teksti oli kiinnostava ja herätti paljon ajatuksia. Totuus kuitenkin on, että kansalaisilla ei ole aikaa, varaa eikä luultavasti haluakaan miettiä johtajiensa yksilöpsykologiaa. He haluavat töitä, leivän pöytään, vuokrat maksettua, nopean pääsyn terveydenhuollon palveluihin ja hyvät koulut lapsilleen. Nämä kaikki ovat aiheita, joilla Leave-kampanja pelasi.

Kansalliseen terveydenhuoltojärjestelmään luvattiin kaataa rahaa, kunhan vain äänesti ei Euroopan unionille. Palvelujärjestelmää tukkivien maahanmuuttajien tulon piti ehtyä, kunhan äänesti ei EU:lle. Rajavalvonnan luvattiin paranevan, kunhan sanottiin ei EU:lle. Kaiken piti olla paremmin, kunhan hylättiin EU. 

Kansakunnan Brexit-krapula alkoi äänestystä seuraavana päivänä. Hiljalleen myös Leave-kampanjan lupaukset osoittautuivat katteettomiksi kupongeiksi. Moni on katunut sosiaalisessa mediassa näyttävästi ei-ääntään. 

Leave-kampanjan yksi slogan rummutti, että Britannian täytyy ottaa kontrolli takaisin. No, nyt Ranskan presidenttiehdokas Alain Juppé on jo tarjonnut sitä toteamalla, että Calaisissa oleva rajatarkastuspiste joutaa takaisin Doveriin. Tästäkin Remain-kampanja puhui etukäteen jo kampanjavaiheessa, mutta se tyrmättiin pelonlietsonnaksi. Se taas johtui siitä, että myös Remain-kampanja sortui välillä vellomaan enemmän Brexitin negatiivisissa seurauksissa kuin sen manifestoimisessa, mitä positiivisia vaikutuksia EU-jäsenyys on maalle ja sen kansalaisille tuonut. 

Mutta voiko Brexitistä syyttää vain valjua kampanjaa? Ei.

John Harris summasi hyvin The Guardianin artikkelissa, mistä kansanäänestyksen jakautumisessa pohjimmiltaan oli kyse: pettyneen kansan ja itseriittoisen, omassa Westminster-todellisuudessaan elävän eliitin kahtiajaosta. 

Ei tarvitse olla kummoinenkaan Sherlock, että tasa-arvokuilun havaitsee. Näyttää kuitenkin olevan ylivoimaisen vaikeaa löytää poliittisesta eliitistä sellainen Sherlock, joka osaisi vetää tilanteesta poliittisia johtopäätöksiä ja yrittää toimeenpanna isompaa rakenteellista muutosta. Aloittaa voisi vaikka koulutusjärjestelmän reformoimisesta. Suurin haaste on yksilön koko elämään ja kaikkiin tulevaisuuden mahdollisuuksiin vaikuttavan luokkayhteiskunnan purkaminen.

Surullisinta tämänhetkisessä tilanteessa on järjetön epävarmuus kaikesta. Vastuun kantaminen on ammattipoliitikon työtä silloinkin, kun se on erityisen epämiellyttävää. Luulisi, että ikioman projektin vieminen loppuun olisi suorastaan kunniakysymys. Näin ei nyt kuitenkaan ole. 

Cameron ja Johnson ovat luopuneet. Populistipuolue UKIP:n puheenjohtaja Nigel Farage ilmoitti saavuttaneensa jo tavoitteensa ja haluaa nyt "elämänsä takaisin". Farage, joka on Lontoon Cityn entinen välittäjä, kuuluu yhtä lailla poliittiseen eliittiin. UKIP-johtajan toteutunut unelma Brexitistä puree kaikkein kipeimmin niihin, joilla ei ole taloudellisia puskureita. Moni heistä haluaisi varmasti olla Faragen tavoin vapaa valitsemaan, mitä elämällään tekee. 

Britannian tilanne toimii nyt varoittavana esimerkkinä ympäri maailmaa. Brexitiin johtanut kahtiajako oli kuitenkin muhinut jo pitkään, eikä tyytymättömyys poliittista järjestelmää kohtaan ole kärjistynyt vain Britanniassa. 

Uri Friedman kirjoitti hiljattain The Atlanticissa, että luottamus hallituksiin on romahtamassa ympäri maailmaa. Omat viiteryhmät koetaan luotettavammiksi kuin vaikkapa lehdistä luettu asiantuntijatieto, saati sitten poliitikkojen viestit. Poliittisella järjestelmällä ja perinteisillä instituutioilla on edelleen hallussaan muodollinen valta, mutta epämuodollinen vaikutusvalta vähenee.

Tässäkään ei ole mitään uutta. Informaatio liikkuu ameebamaisena verkostona nopeasti yli valtioiden rajojen ja suojausten, se tiedetään. Algoritmit arpovat meille yhä enemmän lähinnä kaveripiirin suosimia analyyseja. Tiedon avoimuus ei kuitenkaan ole huono asia, päin vastoin. Sen kanssa pitää vain oppia uudet tavat toimia ja vakuuttaa. Yleensä teoilla vakuutetaan enemmän kuin retoriikalla, joka ei saa katetta. Uskon, että tällaisena aikana se on yhä enemmän totta. 

Se, miten poliittinen järjestelmä säilyttää luottamuksensa, riippuu vain siitä, miten hyvin se pystyy sopeutumaan globaaleihin yhteiskunnallisiin muutoksiin ja purkamaan tyytymättömyyden perimmäisiä syitä. Yksi niistä on yksinkertaisesti räikeä epätasa-arvo. Üllatüs!




Sunday 16 February 2014

Rahalla saa ja bussilla pääsee


En tajua, miksi Oxfordin bussimuseota ja sen yhteydessä toimivaa Morris Motors -museota ei mainosteta enemmän. Se sijaitsee vain kymmenen minuutin junamatkan päässä Oxfordista ja on kävijälle palkitseva kohde. Paitsi että vanhojen polkupyörien, ratikoiden, bussien ja Morris Motorsin autotehtaalta valmistuneiden autojen näkeminen on jo sinänsä kivaa, näyttely on hyvin taustoitettu ja informaatiota on paljon. 

Kun vaeltelin näyttelyssä, näin kaksi espanjalaista kovan luokan moottori-intoilijaa. He suunnilleen ryömivät näyttelyautojen alla. Erotin monta kertaa kiihkeästä dialogista sanan "componente". Jäin kiinni heidän tarkkailemisestaan, koska jossain vaiheessa toinen heppu väläytti "joo mä tiedän, tämmöisiä me ollaan" -tyyppisen hymyn. Tunnistin kiinnostuksen asteen, vaikka omat kohteeni ovat toiset. 

Oxfordin ensimmäinen joukkoliikenneväline oli hevosvetoinen raitiovaunu. Sen ensimmäinen linja avattiin 1. joulukuuta 1881 rautatieaseman ja Cowley Roadin välille. Seuraavalla vuosisadalla Oxfordin kaupunginvaltuusto jahkaili niin pitkään ratikoiden sähköistämisen kanssa, että lopulta paikallinen liikemies William Morris (sittemmin tunnettu myös Nuffieldin lordina) päätti lanseerata moottorikäyttöiset linja-autot. Ne korvasivat raitiovaunut vuonna 1914. 

Asun aika lähellä Gloucester Greenin bussiasemaa. Näyttelyssä opin, että se otettiin käyttöön vuonna 1935, kun viisi vuotta aiemmin perustettu bussiasema oli liian syrjäinen ja pieni. Sitä ennen Gloucester Greenin aukiolla pidettiin karjamarkkinoita. 

Opin myös, että Lontoon ja Oxfordin välinen vilkas bussiliikenne on alkanut 1920-luvulla. Itse käytän aina bussia (Oxford Tube) silloin harvoin, kun lähden Lontooseen. 

Morris Motorsin autotehtaiden perustajan eli edellämainitun William Morrisin (1877-1963) elämäntarina on kiinnostava. Hän aloitti bisneksensä korjailemalla polkupyöriä pienessä tiilirakennuksessa, koska pyörät ja pyöräily olivat hänen intohimojaan. Bisnes laajeni vähitellen moottoripyöriin, siitä autovuokraukseen ja lopulta uusien autojen valmistukseen. Kukapa ei tietäisi Morris Miniä tai Morris Minoria. Enpä tiennyt, että Morris Minor oli alun perin Morris Mosquito, mutta nimestä luovuttiin, kun joku tärkeä heppu (kukahan se nyt oli, en muista) ei pitänyt siitä. 

Nuffieldin lordi oli kova bisnesmoguli, mutta tunnettiin myös Guinnessin ennätyskirjaan saakka päätyneenä filantrooppina, joka lahjoitti rahaa erityisesti sairaaloille ja lääketieteelliseen tutkimukseen. Kyllä hän varallisuudestaan itsekin nautti. Vuonna 1926 hän osti golfkentän, koska miesvaltainen golfkerho ei ollut päästänyt hänen vaimoaan golfaamaan. 

Jos joskus eksyt lomailemaan Oxfordiin, suosittelen voimakkaasti bussimuseota ja Morris Motors -museota. 

Monday 2 December 2013

Elitismin ansa

Yliopiston soutukisat Oxfordissa

Kun brittiläinen näyttelijä ja koomikko Stephen Fry aloitti opintonsa Cambridgen yliopistossa, opiskelutoveri raportoi hänelle elitistisen Oxbridgen sosiaalisesta kielimuurista. 
Tavallista valtion koulua käynyt lontoolainen opiskelija oli useamman viikon ajan yrittänyt selvittää, mitä tarkoitti "say gid". Sitä kuuli kaikkialla: "Say gid! That's jarst say gid!" Lopulta asia selvisi. Se oli ylemmän keskiluokan tapa lausua "So good, that's just so good".
Fry kirjoittaa, että vaikka Cambridge kuinka yrittäisi profiloitua puhtaasti akateemisiin ansioihin perustuvana instituutiona, yläluokkainen aksentti dominoi selvästi opiskelijoiden puheessa.
Oxbridge - Oxfordin ja Cambridgen yliopistoyhteisöt - edustaa Britanniassa monille suututtavaa ja pompöösiä elitismiä. Toimittaja Carole Cadwalladr kirjoittaa Observerissa (18.8.), että Oxbridge vain kasvattaa epäreiluutta ja epätasa-arvoa.
Cadwalladr on itse Oxfordin yliopiston kasvatti. Hän on taustaltaan tavalliset valtion koulut käynyt walesilainen, joka sai paikan Oxfordista 18-vuotiaana. Hän pääsi seuraamaan, millaisen itseluottamuksen rahan, sosiaalisen aseman ja yksityiskoulujen kolminaisuudella voi saavuttaa. Hän huomasi myös, miten Oxbridge tuottaa brittiläisen eliitin. Sieltä valmistuneet kansoittavat julkiset tehtävät ja asemat.
Olen parhaillaan vierailevana jatko-opiskelijana Oxfordin yliopistossa. Tuntuu kuin olisin päässyt takaoven kautta Tylypahkaan. Viihdyn, mutta olo on ristiriitainen. Opiskelijakortilla pääsee sisään paikkoihin, joihin muuten ei pääsisi. Vanhat rakennukset ja kaduilla soljuva kaksikymppisten BBC-aksentti tuottavat välillä epätodellisen olon.
Toisaalta on myös toinen Oxford. Morris Ministä ja autotehtaista tunnettu kaupunki, jonka asukkaat elävät yliopistoyhteisön sosiaalisesti ja fyysisesti hallitsevassa maisemassa. Jännite on selvä. Yliopisto on joskus viime vuosisadalla jopa ehdottanut, että autotehtaat heivattaisiin pois kaupungista. Tästä kahtiajaosta syntyy käsite "Town and Gown" - kaupunkilaiset ja viittajengi, joiden välisiä kahnauksia Peter Collison käy hyvin läpi pari vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan.
Istuin eräänä päivänä puistonpenkillä. Vieressäni istui kaksi kadunmiestä sätkää käärimässä. Tyylikkääseen tweed-takkiin ja tahrattomiin Niken tennareihin pukeutunut opiskelijanuorukainen pummasi miehiltä tulta. Miehet koettivat pummata vastineeksi pari penniä. Heppu pahoitteli vedoten opiskelijuuteensa. Herrat nauroivat karheasti. "Kyllähän me tiedämme, ettei opiskelijoilla rahaa ole", toinen totesi kuivakasti. Todistin viittajengin ja kaupunkilaisten kohtaamista par exellence.
Suomalaisena on helppo huokailla, ettei meillä sentään niin ja näin. On helppo olla ylpeä maksuttomasta koulutuksestamme ja suomalaista koulutusta suitsuttavista artikkeleista. Koulutus periytyy kuitenkin meilläkin. Tasa-arvoa lisäävistä toimenpiteistä huolimatta sosiaalinen tausta vaikuttaa koulutukseen hakeutumiseen.
Koulutuksen tasa-arvo on yksi tärkeimmistä asioista, jos halutaan estää sosiaalisia kahtiajakoja. En tiedä, miten Oxbridgen enemmistö lausuisi "so bad", mutta sanon suomeksi, että kaikki puheet lukukausimaksuista ja koulutuksesta säästämisestä ovat silkkaa typeryyttä.

***
Kirjoitus on julkaistu alun perin Huili-lehden numerossa 5/2013. Lehti ilmestyi juuri ja sen voi tilata täältä tai ostaa irtonumerona kirjakaupasta.

Sunday 27 October 2013

Tylypahka arjessa - kuvia Oxfordista

Tässä viime viikkojen elämää Oxfordissa kuvina. Viereisessä kuvassa on tämän viikon kirjastosaaliini. Jennifer Egania, Daniel Kahnemania, Malcolm Gladwellia ja vähän opintoihin liittyvää tavaraa kylmästä sodasta ja legitimiteetistä kansainvälisessä järjestelmässä. 


Rye!
Tänään löysin Wolvercoten markkinoilta ruisleipää ja avomaakurkun. Leivän rakenne ei ole tietenkään niin sitkas kuin haluaisin, mutta jälkiuunileivän kaltaista tiukkuutta on vaikeaa löytää oikeastaan mistään muualta kuin Suomesta. 











Manor Road Building
Päivisin vietän paljon aikaa kansainvälisen politiikan laitoksella (Department of Politics and International Relations), jossa siis olen vierailevana jatko-opiskelijana. Yliopistolla tapahtuu niin paljon, että täytyy estellä itseään kahmimasta liikaa seminaareja tai luentosarjoja. 

Pitsiverhot ja Dickens-juliste.

Yllä olevassa kuvassa luen Guardian Weekendista näyttelijä Steve Cooganin haastattelua. Coogan sanoo, ettei kestä ihmisiä, jotka katsovat kaikkea ivallisten lasien läpi. Kiinnostava heppu kaiken kaikkiaan. Aion pian mennä katsomaan Philomenan, jossa hän näyttelee. 
Hogwarts
Corpus Christi College, josta löytyy myös Tylypahkan ruokasali. Pottereita on siis kuvattu täällä. Labourin pomo Ed Miliband (mahdollinen Britannian tuleva pääministeri 2015) opiskeli täällä. 



Bodleian Libraryn yksi oviaukko. 


Lempiravintolani Kazbar Cowley Roadilla. 
Koti Banbury Roadilla.
Kämpiltä huristaa pyörällä nopeasti keskustaan, yliopistolle, Jerichoon tai Summertowniin. Jerichossa voi käydä elokuvissa, Summertownista olen löytänyt itselleni lähikirjaston.



Summertown Cycles. 









Täältä ostin käytettynä punaisen Raleigh Oakland -pyöräni. Olen noin kuukaudessa jo puhkaissut yhden renkaan, korjauttanut lokasuojanpidikkeen ja saanut kettingit sijoiltaan. Hyvin kuitenkin kulkee.








Raleigh Oakland - maantiekiitäjä.





















Tätä kirjoittaessa kuulin, että Lou Reed on kuollut. R.I.P. Yksi aikakausi päättyi.